tiistai 7. heinäkuuta 2015

Studio Emma Huttu










Nyt lienee sopiva hetki, kun voin esitellä studiotani. Studio on elänyt melkoisessa murroksessa kaiken uuden ja vanhan keskellä.

Monet kyselevät rekvisiitoistani samalla, kun varaavat aikaa kuvauksiin. Yllä olevissa kuvissa on rekvisiittaani, mutta sitä tulee jatkuvasti lisää. Jotain jäi vielä kuvaamatta. Kolme ylläolevaa on kuvaa on Marjo Naukkarisen stailaamia kuvia.




Keräilen kaikkea pientä lapsia ajatellen, mukaan tarttuu pitsiä, pantoja ja pieniä kukkapinnejä. Teen myös itse pantoja ja nauhoja, jotka ovat pienten (ja miksei isompienkin) asiakkaiden käytössä.


Mukaan tarttuu myös ihania tekstiilejä, joita voi hyödyntää vaikka minkälaisissa kuvauksissa. Peittoja ja huopia tarvitaan etenkin vauvojen kanssa, mutta on pitsiä käytetty vähän naisten kanssa mm. huomenlahjakuvissa ja raskauskuvissa. Koristavat nuo myös purnukoita ja korejakin.


Näillä tossuilla olen itse tepsutellut lapsena.




Väkertelen mielelläni kaikenlaista itse. Tuunailen tuoleja, virkkaan pitsiä ja edellä oleva turkoosi on yksi lemppareistani. Munankuoret syntyivät kipsistä ja ilmapalloista. Pieni poika pääsi niitä käyttämään kuvauksissani. Kuvan löydät täältä, klik






Näihin tiloihin on ihana tulla töihin!


ps. Marjolla on ihana Bamubla -blogi, jonne pääset täältä, klik klik klik!

keskiviikko 25. maaliskuuta 2015

Vauvakuumeisen lempiammatti


Minä olen vauvahullu. Minusta vauvat ovat ehkä maailman ihanimpia pieniä tuhisijoita, niitä on ihana nuuskutella ja pidellä sylissä. Ja yksi ehkä liikuttavimmista hetkistä on, kun vauva syö. Se ahnas tuhina ja ähinä, kun saa vihdoin sitä elämän eliksiiriä omasta henkilökohtaisesta maitobaaristaan.

Esikoiseni syntyi 2007 ja ihastuin vauvoihin tuolloin, olin täysin myyty. Siitä innostuin kuvaamaan vauvaa: kämmeniä, sormenpäitä, varpaita, ripsiä, hiuskiehkuroita, hymyjä, unta jne. Voitte kuvitella, kuinka paljon olen ottanut kuvia omista lapsistani. No, videoitakin on tullut muutama otettua.



Tässä ammatissa on ihanaa olla vauvahullu. Minulle tuodaan kuvattavaksi mitä suloisimpia vauvoja, joita pääsen sylittämään, vähän salaa nuuskuttelemaan ja ihailemaan niitä pieniä sormia ja varpaita. Mikä ihaninta, saan kokeilla kaikenlaisia epäkäytännöllisiä rekvisiittoja, kuten pantoja, säärystimiä jne. vauvoille, kun heitä kuvaan. Tuskin kukaan asettaisi vauvaa noin muuten vain valtavan rekvisiittakukan päälle nukkumaan, pumpuliin. Saati käyttäisi virkattuja pantoja, tosin tietysti söpöilymielessä, mutta että arkena! Mutta minun kuvauksissa tehdäänkin arjesta juhlaa!

Ja koska haluan kuviini juuri omanlaisia juttuja, tuunailen niitä mielelläni. Studiota "koristaa" eurolavoista tehty alusta vauvakuvausta varten, erilaisia virkattuja pantoja, koreja ja tämä tässä tuloillaan oleva ihana peitto.




Vauvoissa on jotain pyhää, jotain sellaista, mitä ei voi käsittää. He syntyvät tähän maailmaan selviytymään, riippuvaisena hoivaajistaan. Pieni, puhdas kirjan alku, kuitenkin omalla persoonallaan ja taidoillaan. Ne vauvat, syntyvät tähän maailmaan jo monta muuta voittaneena, omaan elämäänsä pääroolin esittäjiksi. Se jääkin nähtäväksi, millaisen tarinan he elämästään tekevät. Minulle on kunnia, vauvahulluna, olla ikuistamassa pientä ihmistä, hänen elämän alkutaipaleita muistoksi. Hänestä, ehkäpä koko maailmalle.






torstai 20. marraskuuta 2014

Upea nainen, voimaa näistäkin kuvista!

Luonani kävi nainen, nelissäkymmenissä, upea sellainen, joka halusi ikuistaa oman kehonsa kuvalla. Alastonkuvalla. Olen kuvannut ennenkin huomenlahjakuvia, muita alastonkuvia, aina tyylillä ja hyvällä maulla. Mikä tärkeintä, kaikki kuvattavat ovat omalla tavallaan kauniita ja upeita. Jaksan itsekin aina hämmästellä sitä, miten upeita naiset ovat, kaikkineen, pikkuvikoineen; ruttuineen, luomineen, pisamineen jne. lista on loputon.

Mutta tiedättekö mitä, se asenne on tärkein, kauneus tulee sisältäpäin. Ihan oikeasti.

Ja mikä parasta, kuvattavani ovat olleet ihastuneita omiin kuviinsa ja itseensä. Minusta on mahtavaa olla mukana siinä prosessissa, jossa nainen, ehkä vähän epävarmasti tulee kameran eteen ja lopulta intoutuneena omasta upeudestaan lataa kuvat omalle koneellensa. Edes rahallinen korvaus ei tuo sitä hyvää mieltä, kuin se, että asiakas kokee itsensä kauniiksi. En nyt välttämättä puhu tästä viimeisestä kuvattavasta, vaan kaikista naisista!

Jopa luonani käynyt aloitteleva malli puhui, kuinka edellinen kuvaaja ei varmaankaan saanut hänestä hyviä kasvokuvia, koska on niin epävarma (tosin epäilen tätä, koska kyseessä oli todella kaunis nainen). Minä taas koin tämän nuoren naisen herkkyydeen ja epävarmuuden, ja kuvista tuli upeita ja inspirioivia. Olisin voinut tehdä kuvia vaikka kuinka paljon!

Kaiketi se aitous, tarina ihmisessä itsessään tekee kuvattavasta kauniin.

Toisin sanoen huomaan, kuinka koulutustaustani väkisinkin puskee pintaan kuvatessani. Saan yhä enemmän varmuutta siihen, että valokuvalla - kuvalla on merkitystä. Se koskettaa ja liikuttaa.

Aion toteuttaa helmikuussa Voimaa kuvasta -kurssin uudelleen. Sinne on tullut paljon kyselyjä, joten kurssi varmasti toteutuu.

Kiitos teille, ihanat naiset, jotka olette olleet kuvattavanani! Olen varma, ettei tämä jää tähän. Saan varmasti kokea tätä lisää, koska meidän maamme on pullollaan upeita naisia.

Ihanaa viikonloppua! -Korkkarit kattoon!

Upea, upea upea!!!

Kaunista ja herkkää


torstai 30. lokakuuta 2014

Synttärikuvaus

Tulevana viikonloppuna kuvataan tikkari- ja joulukorttikuvia. Tein tarjouksen, johon kuuluu sekä tikkaripotrettikuva että joulukorttikuva. Olen kuvannut toiminimeni alla kolme vuotta, toiminimeni on rekisteröity 1.11.2011.

Kaikki alkoi silloin, niinä perustamisaikoina, kun aloitin joulukorttikuvauksilla taloyhtiöni väestösuojassa, olin rakentanut sinne studion, jota kutsuin Studio Varastoksi. Toiminta oli saatava käyntiin, ja studio piti jostain kehitellä. Niinpä se rakentui silloisen taloyhtiön varastoon. Aika alkeellinen se oli, mutta studio kuitenkin. Toiminta onkin sittemmin laajentunut, kun muutin studioni Silkkitehtaan tiloihin, josta taas uudempaan isompaan tilaan, edelleen kuitenkin Silkkitehtaalla.

Tilaa kutsutaan yhä Studio Varastoksi, ja onpa tuo saanut hienon nimikyltinkin "navigaatiolistaan" Silkkitehtaan rakennuksen seinälle. Studiota voi nykyään vuokrata jopa muillekin. Yksin en tässä ole, yhdessä Susannan kanssa olen tässä tilassa. Iso kiitos kuuluukin Susannalle, joka on ollut mukana jo pitkään Studio Varastoa rakentamassa.

Mutta! Nyt on kuitenkin aika juhlia tätä ikää, jonka toiminimeni on saavuttanut. Ja ikää, kun miettii, niin tikkari istuu siihen kuin nakutettu. Marjo Naukkarinen (Bambula-blogin äiti) on ollut mukana ideoimassa tätä ja olenkin saanut lainata hänen ihania poikiaan mainoskuvia varten.

Olen kiitollinen kaikesta, kun mietin aikaa taaksepäin ja mihin olen nyt tullut. Ja olen kiitollinen siitä, että toiminimeni täyttää 3-vuotta, Studio Varasto on yhä pystyssä, jossa on Susanna on mukana. Synttäreiden alla olen kiitollinen Marjolle, Kati Ryynäselle, joka on mukana auttamassa kuvauksissa assistentin tehtävissä, ja tikkarimestareille itselleen NamiTuvalle! Kiitos näistä lahjoista!

Namitupa on suomalainen yritys, joka toimii Ilmajoella ja karamellit sekä tikkarit ovat valmistettu käsityönä. Voin lämpimästi suositella heidän palvelujaan, sillä herkkuja saa tilauksesta ja vaikkapa teeman mukaan!

Kuva: Emma Huttu

Namitupa yhteistyössä Valokuvauspalvelu Emma Hutun kanssa.

maanantai 6. lokakuuta 2014

Retkiperjantai

Kuopukseni tekee pitkää päivää päiväkodissa ja siksi olen halunnut pitää lapsellani vapaapäiviä päiväkodista. Perjantai on poikkeuksetta meille sellainen päivä, kun pidämme vapaata ja retkipäivän. Tämä on poikani toiveesta. Viikot ovat välillä iltaisinkin niin buukattuja, ettei sitä yhteistä aikaa jää niin paljoa, ja vaikka kuinka yritän pitää viikonloput vapaina, myös viikonloppuisin on keikkoja, jolloin olen poissa kotoa. Siksi retkiperjantai. Se on meidän yhteinen vapaa.

Tällä kertaa päädyimme retkelle Nuuksioon, eväät pakattiin mukaan, tietysti. Se olikin koko retken kohokohta.

Maisema-, luonto- tai macrokuvaus ei ole vahvuusalueellani. Löydän itseni liian monta kertaan sellaisessa tilanteessa, että tästä saisi nyt upean kuvan. No, minäpä kaivan kännykän ja sitten se kuva on siinä. Kännykässä. Niin vanhan kansan kuvaaja olen kuitenkin, että kuva pitää ottaa valokuvakameralla, edes pokkarilla. Niinpä siis päädyimme kameran kera retkelle.

Syksyn alku ja värimaalaukset ovat niin kauniita. Miten luonto osaakin olla niin kaunis!






torstai 2. lokakuuta 2014

Voimaa kuvasta

Valokuvaamisen ohessa olen kouluttutautunut sosiaalialalle. Olen tehnyt töitä yhdessä vauvojen, lasten, nuorten, nuorten aikuisten ja aikuisten kanssa. Kokemuskenttä sosiaalialalta on siis jokseenkin laaja. Ihmisten kanssa työskentely on aina ollut palkitsevaa, ja yhä nautin tehdä töitä ihmisten kanssa. Kokemukseni myötä, olen mennyt työssäni aina vain nuorempien pariin; koen, että lapsuus on se, jossa elämän kivijalka rakennetaan. Kokemuskenttäni myötä, osaamiseni on myös laajentunut: ymmärrän paremmin niitä nuoria, nuoria aikuisia, aikuisia, missä kohtaa kivijalka on murtunut, ja mitä siitä juontuu. Puhun ymmärryksestä/kaaresta, en terapiasta. Kun puhun kivijalasta, puhun puuttumisesta elämäntilanteeseen, pedagogiikasta, ammatillisuudesta, turvasta, jota yksi ihminen voi antaa lapselle lapsen ollessa elämän pyöriteltävänä. Joskus vain yhden ihmisen reagointi voi muuttaa paljon.

Tällä hetkellä olen työlomalla lastentarhanopettajan tehtävistä. Juuri, ennen kuin jäin pois päiväkotityöstäni, digikamera ja videokuvaaminen alkoi tehdä tuloaan päiväkotiin. Klassisesti: kuva sisältää 1000 sanaa. Liikkuva- ja stillkuva kertoo paljon ammattihenkilöille, mutta ennen kaikkea kuvattava itse saa katsoa itseään toisella tavalla. Harvemmin näemme itseämme puuhastelemassa/työskentelemässä. Ammattilaiselle itselleen liikkuva kuva antaa upean, mutta myös raadollisen mahdollisuuden tutustua omaan toimintaan, omiin nonverbaalisiin tapoihin viestiä, mutta myös oiva väline kehittää omaa toimintaa.

Valokuvaus on kulkenut kaikessa mukanani, jo todella pienestä. Oma isäni on ollut kova kuvaamaan ja häneltä sainkin ihan ensimmäisen järjestelmäkamerani. Sitä ennen kuvasin äitini filmipokkarilla. Mielenterveysalaa opiskellessani sain suorittaa kursseja valokuvaamalla. Käsittelin erilaisia teemoja, jotka koskettivat minua ja kirjoitin valokuvistani tai tein pelkästään kuvakollaaseja, jotka toivat mielestäni esiin jotain tärkeää tai oleellista. Toki istuin koulunpenkillä, kuten muutkin ja luin samoja kirjoja, kuin muut. Valokuvaaminen oli vain yksi "boosti" lisää. Koulussani oli pimiö, jossa puuhastelin monet tunnit itsekseni ja silmät sikkurassa esittelin töitäni opettajalle. Kiitos siitä tälle opettajalle, joka oli avoin ideoitteni suhteen.

Valmistuttuani aloin käyttää kuvaa myös työssäni. Kuvasin asiakkaitani, kuvasimme erilaisia projekteja ja ilmiöitä ja tutkimme niitä. Tutkimme myös erilaisia kuvia ja sitä, miten kuva voi kertoa paljon. Moni sosiaalialan työntekijä käyttää kuvaa apuna työssään, koska joskus kuva kertoo enemmän, kuin monta sanaa. Ja joskus ei löydy sanoja. Lasten kanssa työskennellessä kuva on hyvinkin keskeisessä asemassa, kun ei vielä osaa lukea, saati puhua! Etenkin lapsen tunne-elämä on vielä niin kehittymätöntä, että aikuiselle on helpompaa käsittää lapsen tunteita kuvan avulla.

Luovuus käsitetään yleensä piirtämisen, soittamisen, nikkaroimisen, kirjoittamisen jne. alueella. Olet joko hyvä ja lahjakas, tai sitten et. Uskon, että luovuus on jotain muutakin. Kun olin nuorempi, minulla oli ystävä, jolla oli kaksi pientä lasta. Raha oli tiukassa. Kylässä ollessani kuuntelin valitusta, kun kaapeista ei löytynyt mitään syötävää. Kuitenkin tämä kotiäiti loihti uskomattoman herkullisen ruoan näistä olemattomista ainesosista. Mitä luovuutta! Entäs sitten Ihmemies, sehän vasta luova ja kekseliäs olikin! Ja näitä tosielämän ihmemiehiä ja -naisia löytyy jokaisesta meistä. Ja lapsista. Luovuutta on onneksi alettu näkemään enemmän ja moninaisemmin. Minä väitän, että ihminen on onnellisimmillaan luodessaan jotain, toimiessaan. Vilpittömästi sellaisenaan.

Tekeminen ja toimiminen vei minut ammattikorkeakouluun opiskelemaan sosiaalialaa luovien toimintojen kautta. Minun luova toiminta oli sillä hetkellä draama, liikunta ja musiikki. Musiikki on kulkenut pitkän matkaa elämässäni veljeni musiikkiammatin myötä. Löysin uusia soittimia, joita kokeilin, uusia lajeja, joita harrastin ja löysin itseni draaman pyörteistä, jota käytän vahvasti edelleen.

Minulla on alkamassa kurssi, jossa voi tutustua itseensä kuvan kautta. Kurssi on omani, tarkoitettu ihan tavan tallaajalle, joka haluaa tutustua itseensä kuvan kautta. Löydät lisää tietoa kurssista TÄÄLTÄ

Kuva koskettaa.

Muutamia kuvia matkan varrelta:

Minä ja rummut. Miten onkaan niin vaikeaa saada kaikki raajat toimimaan eri tehtäviin?!

Draaman syventävässä, minä toinen oikealta, kettuperheessä.
Käsittelimme muistaakseni valtasuhteita.

Liikunnan syventävä, minä oikealla.
Olisiko ollut yksi peilikuvauharjoituksista.

Seikkailulerillä, opettelemassa seikkailemaan!

Uskalsin!

Rollo ja Silvia seikkailee koulussa ala-asteella.
Tekniikkana oli yhteisöteatteri, jossa käsiteltiin kiusaamista koulussa.
Minä vasemmalla, Rollona.


sunnuntai 28. syyskuuta 2014

Tuunaussunnuntai


Hiomakone ja allekirjoittanut
Laitoin Instagramiin aikaisemmin kuvan laatikosta, jonka löysin kukkakaupan remonttimyynnistä. Ajattelin sen heti rekvisiitaksi studiolle, mutta laatikko on niin kiva, etten tiedä raaskinko sitä studiolle viedäkään. Toisaalta, nyt täytyy hiukan himmailla rekvisiittahankintojen kanssa, koska kollegani Susanna, joka on kanssani samassa studiossa Studio Varastolla, on ilmottanut Varaston Maikkarin järjestämään ohjelmaan, jossa "löytäjät" etsivät rekvisiittaa kuvauskäyttöön.

Hmm...  on hyvin vaikeaa kävellä ohi, jos jotain ihanaa löytyy. Siispä laatikko muutti luokseni joko kotiin tai studiolle. Olisi tehnyt mieli hiukan maalailla kyseistä laatikkoa, mutta sain painavia kehotuksia olla maalaamatta kyseistä laatikkoa. Hiomakonetta sille piti kuitekin näyttää, jotta sain pinnasta sileän ja puhtaan. Nappasin studiolta matkaan myös ikkunapokat, jotka ostin studiolle muutama vuosi sitten. Tuunasinpas pokatkin edustuskuntoon. Pokaihmisenä (lue rillipäänä) pokalla on väliä.

Sitten vielä huuhtelu vedellä, jotta ylimääräiset tuunauspölyt saadaan pois. Jakkaraan ajattelin laittaa roiskien vaaleanvihreää, mutta pensseli teki toisin. Maali olikin melko peittävää sorttia ja nyt jakkarasta tuli kokonaan hempeän vaaleanvihreä. En osaa sanoa, olenko täysin tyytyväinen tähän väriin.

No, lopuksi vielä kuva keikalta. Kädellä on upea syysaurinko. Näkeekö muutkin tässä kuvassa hyviä syitä miljöökuvauksiin? Niinku juuri näillä näppäimillä.

Tuunauksen kohteena: jakkara, ikkunapokat ja hedelmälaatikko
Aurinkokylpy
Tämmöinen, sellainen.
Hyvää alkavaa viikkoa!